Prinsessakakku

Muistan, kun ensimmäisen kerran näin isäni tekevän prinsessakakkua. Elettiin vuotta x kultaisella 90-luvulla. Isä sovitti leipomossamme vihreää marsipaania kakun päälle ja sen jälkeen koristeli komeuden sokerimassaruusuilla. Pidin hökötystä höpsönä, mauttomana ja nousukasmaisena. Minun maailmassani ainoat legitiimit ja asialliset marsipaanilla päällystetyt kakut olivat käpykakkuja ja banaanikakkuja. 

Prinsessakakkua kohtaan tuntemani ylenkatse jatkui pitkään. Kunnes sitten koitti vuosi 2012, prinsessa Estellen ristiäiset ja prinsessakakkukuume. Ja kuumeessa olin minäkin, sillä muuten en olisi voinut katsoa ristiäisiä keskellä arkipäivää kotisohvalta ja syödä sitä, prinsessakakun palaa. Hyväähän se oli ja sangen asiallista, virallisen tuntuista jopa. Mutta pitikö se marsipaani muuttaa vihreästä vaaleanpunaiseen? Yäk.

       

Diamond jubilee

Juhlimme eilen muutaman Windsorin suvulle uskollisen rojalistin kesken Diamond jubileeta. Valmistin juhlan kunniaksi Union Jack -henkisen  sponge-kakun ja Pimm's-hyytelöä.

Kakun ohje oli mitä helpoin ja se onnistui hyvin. Itselleni uskollisena tarjoilin sen kuitenkin liian kylmänä (leipomuksiani vaivaa sellainen kirous, että onnistun yleensä lähes täydellisesti, hampaankoloon jää kuitenkin aina jotain pientä ja ärsyttävää). Kun kävin rääppimässä juhlan jo päättyessä tarjottimelle jääneestä kakunlopusta pienen palasen, huomasin, että voikreemi oli huoneenlämpöisenä huomattavasti maistuvampaa kuin jääkaappikovana. Oh dear.

Resepti oli peräisin erinomaiselta BBC Good Food -sivustolta, josta löytyy muitakin fantastisia jubilee-reseptejä.

Pimm's-hyytelöstä en muistanut ottaa kuvaa. Reseptiä ja kuvaa siitä, miltä sen olisi pitänyt näyttää, voi ihailla täällä. Omani luonollisesti näytti melkein yhtä hyvältä: yritin valuttaa mansikkamassaa yön yli Mikan mummolta perityn keittiöpyyhkeen läpi, joka kuitenkin urhoollisesti piti koko massan sisässään aamuun asti muutamaa tippaa lukuunottamatta. Olisi pitänyt arvata, että keittiöpyyhe tuskin pääsee täyttämään 40-vuoden kunniakasta ikää olematta aika robustia tekoa. Hyytelöstäni tuli siis sangen paksua ja sameaa.

Elvytystä macaronien voimalla

Pitäisi kirjoittaa nelisivuinen paperi konferenssiin. Siispä: olen lakannut kynteni, siivonnut keittiötä ja lukenut kaikki mahdolliset hipster-mormoniäitien blogit, jotka olen vain onnistunut löytämään bittiavaruudesta. Kaikesta tästä kovasta yrityksestä huolimatta inspiraatio on edelleen hukassa. Looginen johtopäätös: voisin yrittää elvyttää tätä jo uinahtanutta blogiani. 

Ensimmäinen askel: kehitä uusi epilepsiakohtauksia aiheuttava ulkoasu. Check. Toinen askel: lakkaa kynsiin vielä yksi kerros lisää. Check. Kolmas askel: kaiva arkistoista kuvia kaikista viimeisen puolen vuoden aikana syödyistä macaron-pikkuleivistä. Tässä:

Café Esplanadin macaron: toivottoman kuiva.

Stockmannin metsämarjamacaronit: täyte kuin viinikumia. Söpöjä toki.

Pierre Hermé Pariisissa: jos näitä saisi aina, ei koskaan tarvitsisi syödä mitään muuta.

Ja tuli niitä tehtyä itsekin. Note to self: pese uuni.

Nämä valmistuivat Halloween-juhliin. Kuorten väri on oranssi, välistä valuu jäteöljyä, eli lakritsatoffeeta.

Valkosuklaatäytteellä.

Kuvien erinomaisen huonosta laadusta kiitän kännykkääni. Macaroneja on toki tullut syötyä myös ylläesitettyjen lisäksi, mutta toisinaan suu on dokumentointivälineistöä nopeampi. Olen saanut erinomaisia macaroneja tuliaisiksi ainakin Lontoosta ja Dublinista. Viimeksi tein niitä itse viime viikonloppuna ystävän polttareihin: otin hädissäni valkoisiksi tarkoitetut kuoret uunista liian aikaisin (ne kellastuvat herkästi) sillä seurauksella, että ne jäivät aavistuksen raaoiksi ja liiskaantuivat tarjoilukulhon pohjalle. Polttareiden jälkeisenä päivänä söin liistantuneen macaron-massan sormin kulhon pohjalta tv:n ääressä. Rakastan rääppimistä. Pitänee pilata macaronit useamminkin (se on aika helppoa).