Sammakkoleivos

Kun olin lapsi ja nuori isälläni oli leipomo. Leipomon oli perustanut isoisäni, jolta isäni osti sen isoisäni jäädessä eläkkeelle. Leipomollamme oli kaksi arkkivihollista: läheinen Euromarket ja Sarpin leipomo. Olen jopa suorittanut pienimuotoista teollisuusvakoilua Sarpilla, kun isäni joskus 90-luvulla passitti minut pyytämään kilpailijalta hinnastoa sillä verukkeella, että luokkamme oli järjestämässä myyjäisiä, jonne oli tarkoitus tilata tuotteita Sarpilta. Tarina oli tietysti tekaistu, enkä valitettavasti enää muista sainko hinnaston haltuuni vai en. Todennäköisesti en.

Meidän leipomomme lakkasi olemasta joskus 2000-luvun alussa, kun isäni vuorostaan jäi eläkkeelle. Sarpi sen sijaan porskuttaa edelleen ja Sarpin sammakkoleivoksista on tullut jonkin asteinen porilainen instituutio. Vaikka oli niitä meilläkin valkoimissa. Kävin viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Porissa sitten uuden vuoden ja uudenvuodenlupauksen ja oli itsestän selvää, että maakuntamatkaan pitäisi liittää paikalliseen leivoskulttuuriin tutustumista. Yksi Sarpin kahviloista sijaitsee Porin kauppatorin kupeessa, samoin kuin isovanhempieni asunto, joten kutsuin heidät mukaani arviointi-iskulle.

Olin aluksi hiukan huolissani siitä, miten isovanhempani suhtautuisivat vierailuun vihollisen maaperällä, mutta he ottivat kutsun vastaan mukisematta ja selvästi kiinnostuneina. Isovanhempani ovat mainioita hahmoja: isoisä, eli Tussa, on sähköjänismäisellä energialla varustettu karjalainen, jonka eläkepäivien harrastuksiin kuuluu muun muassa roskalaatikosta pelastettujen sähkölaitteiden korjaaminen. Hän nauttii ihmisten, jopa tuppisuiden satakuntalaisten, kanssa höpöttelystä ja tuntee suurin piirtein kaikki myyjät sekä Porin torilla että kauppahallissa. Isoäitini, eli Mummu, puolestaan on juuriltaan perisatakuntalainen ja vieraiden seurassa selvästi vähemmän höveli kuin isoisäni, mutta omiaan kohtaan ylitsevuotavan lämmin ja huolehtivainen. Hiukan hössöttävän ulkokuoren alla hän on erittäinen voimakastahtoinen ja vahva nainen.

Sarpin kahvila Porin kauppatorin reunalla on lähempänä huoltoaseman kahvilaa kuin Helsingin Ekbergiä, mutta ihan hyvällä tavalla. Jos Helsingin kahviloiden asikaskunnassa ovat yliedustettuina nuoret hipsterit ja keski-iän ylittäneet rouvasihmiset, niin Porissa kahviloita kansoittavat keski-ikäiset miehet tuulitakeissaan. Pori on sillä tavalla henkisesti lähellä arabimaata, että kahviloissa istuskeleminen on miesten hommaa. Kun astuimme sisään kahvilaan, ei siellä ollut myyjän lisäksi yhtään naisihmistä, tosin kolmea kyynärpäihinsä nojailevaa reiskaa nyt ei voi pitää minään ruuhkana.

Sammakkoleivoksia (3,30 EUR) oli tarjolla sekä vaaleanpunaisena että vihreänä. Itse asiassa tiskissä oli esillä vain vaaleanpunaisia, mutta asiaa tiedusteltuamme meille myytiin tiskin alta myös vihreitä. Olisiko kyseessä ollut joku myöhäinen ystävänpäiväerä? Myyjä vakuutti meille, että sammakoissa ei värin lisäksi ole muuta eroa kuin vaaleanpunaisessa kuorrutuksessa oleva mansikka-aromi (vihreässä ei siis asiaankuuluvasti ollut mitään ylimääräistä aromia). Otimme kolmeen pekkaan yhden vaaleanpunaisen ja yhden vihreän, sillä isoisäni diabeetikkona tyytyi maistamaan vain pari haarukallista.

Makuero osoittautui myyjän vakuutteluista huolimatta suureksi, ilmeisesti johtuen siitä, että sammakot olivat eri eristä. Mansikkasammakon kuorrutus, "klasyyri", kuten isoisäni sitä kutsui, oli liian paksu ja ylimakea. Päädyin kuorimaan suurimman osan kuorrutuksesta, koska sitä ei vain tehnyt mieli syödä. Vihreä sen sijaan maistui siltä kuin sammakkoleivoksen kuuluu, vaikkakin isoisän mielestä massa oli jauhettu hiukan liian tiiviiksi. Sammakkoleivoksessa on siis pohjalla ikään kuin bouché-leivoksen "hattu" (leivos tunnetaan muuten Porissa nimellä "pusee" ja sen oikeinkirjoitus, ainakin Tikkulan S-marketissa tekemäni kenttätutkimuksen perusteella, on "buce"). Päällä on perunaleivoksesta tuttu mönjä ja koko komeudun kuorrutteena vihreä (tai vaalenapunainen...) klasyyri, pomada, sokeritöhkä tai vastaava. Se mönjä muuten tehdään leipomossa syntyvistä jätteistä, kakkujen ja kääretorttujen kanteista, epäonnistuneista leivoksista ja niin edelleen. Jätteisiin lisätään yleensä hilloa ja rommiaromia ja ne vaivataan tahmeaksi, ruskeaksi tahnaksi. Se, että olen todistanut tätä epämääräisistä jätteistä myyntikelvoksi leivokseksi -metamorfoosia varhaisesta lapsuudesta asti, ei ole vaikuttanut minuun muuten, kuin siten, että pidän perunaleivoksista, jos mahdollista, vieläkin enemmän.

Sammakkoleivoksen syöminen oli lopulta paljon vähemmän 
kiinnostavaa, kuin isovanhempien kanssa leivoskahvilla käyminen. Vaikka kahvila sijaitsee aivan heidän naapurissaan, he eivät varmasti ole käyneet siellä vuosikymmeniin, mahdollisesti eivät koskaan. Isoisä muisteli Sarpin perustajan olleen puolalainen tai juutalainen tai Puolan juutalainen, nimeltään Tsushevski tai Zuzinski tai Tzushtsizinskij. Molemmat ottivat innoissaan osaa kun valokuvasin leivoksia: "laitetaas tää tälläi" ja "ot ny siält viä kuva" ja "ot ny sillai" ja "ot ny siit klasyyrit kans". Minua myös patisteltiin antaumuksella tutustumaan kahvilaan ja sen antimiin: "menny kattoo" ja "käviksää kattoo?" ja "katny noit munkkipossui, ei kukkaa ennää tee semmossii possui joil olis jalat" (voipi muuten hyvin olla) ja "mennääs ny viä vähä ton kattoo ". Isoäitini antoi vaaleanpunaiselle sammakolle pisteiksi kaksi viidestä, vihreä sai viisi viidestä, vaikka hän myöhemmin hän myönsi olleensa ehkä hiukan liian antelias pisteidensä kanssa. Isoisästä en ihan saanut selvää, joten oletan hänen yhtyneen nuorikkonsa antamiin pisteisiin (torin perunanmyyjä morjesteli ohi kulkevaa isoisääni ja huikkasi, että "jaa sää olet oikee ottanu nuarikkos mukaa", minut esiteltiin perunanmyyjälle "helssinkiläisenä"). Minä annan Sarpin perunaleivokselle neljä pistettä viidestä, mutta koko kahvilakokemukselle sata ja isovanhemmilleni tuhat.

Samppanjakorkki

Olen syönyt elämässäni vain yhden kokonaisen samppanjakorkin (ja tämä on sen tarina), mutta olen tuntenut suurta lämpöä tätä leivosta kohtaan siitä lähtien kun tiemme ensi kertaa ristesivät muutamia vuosia sitten eräässä kahvipöydässä. Silloin erehdyin valitsemaan tarjottimelta vadelmaleivoksen tai jotain muuta yhtä banaalia, ja huomasin virheeni pian. Meidän porilaisessa kotileipomossamme ei samppanjakorkkeja tunnettu, sen sijaan oli kyllä kaiken mualiman marenkileivoksia, rommileivoksia, sammakkoja, perunoita, suklaavuoria, puseita, pepejä ja ekleerejä.

Samppanjakorkki ei ole mikään pissisleivos (vaikka onkin uitettu rommissa). Se on ulkonäöltään koruton ja konstailematon. Jotain kertoo se, että samppanjakorkki oli Mikan alkuvuodesta 97-vuotiaana kuolleen isoäidin lempileivos. No, se kertoo tietysti siitä, että samppanjakorkki sopii pehmeänä tekohampaiselle, mutta myös jotain leivoksen viehkosta vanhanaikaisuudesta ja epätrendikkyydestä. Samppanjakorkissa on paljon samaa fiilistä sellaisten lähes unohdettujen leivonnaisten kanssa kuin korkkisiivu ja juorupulla.

Peli oli siis aika selvä jo ennen kuin Ekbergin myymälän ovi oli kolahtanut takanani kiinni. Mukaan lähti myös Mikan suosikki zolaikka, eli räkäleivos, johon varmaan isken tässä blogissa haarukkani ja hampaani lähiaikoina. Samppanjakorkissa on samppanjaista (tai korkkista) vain muoto. Samppanjakorkki on savariini, joka on käytännössä sama kuin baba, joka taas on ruotsinkielisen Wikipedian mukaan alunperin paloviinalla kostutettu gugelhupf. Googlatkaa, jos ette pysy kärryillä. Ekbergin kuohuviinipullon korkkia muistuttava savariini on kostutettu rommilla ja arrakkipunssilla, eikä ihan vähän. Samppanjakorkkini oli niin kostea, että konditoriantädin oli käärittävä se paperiin ennen laatikkoon laittamista, jotta nesteet eivät olisi valuneet ulos ja käsilaukkuuni.  Mutta jotenkin se pysyi kasassa siitä huolimatta. Korkissa oli miellyttävä suutuntuma ja vaikka se oli pehmeä ja mehevä, se ei ollut missään nimessä mössöinen. Reilulla kädellä loiskutetun rommin ja arrakin ansiosta leivosta voisi kuvailla aikuiseen makuun olevaksi. Siis sillä tavalla aikuiseen makuun, että jälkimaun vielä viipyessä suussa aloin tuntea omituista mielitekoa pelata erä bridgeä lorauttellen kahvikupin pohjalle aina vähän lisää Bristol Creamiä kun pelikavereiden silmä välttää. Tästä suorituksesta erittäin vahva neljä nostalgista piippausrautaa viidestä.

Chiloe

"Lempeästi chilillä maustettu suklaahiekkaleivos." Tulee mieleen tämäniltainen American Idol -jakso, jossa kilpailija ensin vertasi lauluääntään Frank Sinatraan ja alkoi sitten laulaa Lady Gagan Bad Romancea tavalla, joka sai hetkellisesti naaman hieromisen juustoraastimeen tuntumaan hyvältä idealta.

Toisaalta voi olla, että vedin vain liian rohkeita johtopäätöksiä. Ensimmäinen virhe: kuvittelin, että "lempeästi chilillä maustettu" tarkoittaisi sitä, että leivoksessa kuitenkin maistuu chili. Väärin! Leivoksen päälle oli ripsaistu pari kuivattua chilinmurusta, jotka muistuttivat chiliä ainoastaan väriltään. Itse taikinassa chilistä ei tuntunut edes aavistusta. Toinen virhe: päättelin, että jos leivoksen nimessä on sana "suklaa" ja se on vieläpä ruskea, sen täytyy maistua suklaalta. Väärin jälleen! Sokkotestissä en olisi varmasti erottanut mokomaa pullaa kuivasta sokerikakusta, josta pääsemmekin luontevasti kolmanteen virheeseeni. Sanan "hiekka" olisi pitänyt laittaa hälytyskellot soimaan. Tässä suhteessa leivos nimittäin toimitti täsmälleen sen mitä lupasi. Kakkunen oli niin kuiva, että kun sitä haukkasi, tuntui, kuin kaikki kosteus olisi yht'äkkiä hävinnyt suusta tehden nielemisestä piinallista. Kaiken kukkuraksi tämä chiloe (nimi tulee ehkä Chilen edustalla sijaitsevasta Chiloén saaresta, tai sitten ei) oli melko tympeän näköinen tapaus. Jälkikäteen ajateltuna se näytti nimenomaan mauttomalta ja kuivalta. Siksi en olekaan yllättynyt, että sen valmistajan Chocolatier Mayran sivuilla kerrotaan leivoksen sopivan myös vegaaneille. Pitäkööt hyvänänsä. Lupaan antaa tälle lempeän chiliselle suklaahiekkaleivokselle uuden mahdollisuuden sitten, kun sellaisen saa pekoniin käärittynä.

Tuomio: yksi Naga Morich viidestä.