torstai 13. tammikuuta 2011

Virallinen leivos

Kirjoitin edellisen blogimerkintäni aluksi, että kilpikonnaleivos oli vuoden ensimmäinen virallinen leivos. Vuoden ensimmäinen, todennäköisesti myös viimeinen, todella virallinen leivos, tuli kuitenkin nautittua eilen ihan kuulkaa sentään vallan valtioneuvoston juhlahuoneistossa. Siellä järjestettiin Tieteen päivien vastaanotto, jota emännöi itse opetusministeritar. Turha kieltää, ettenkö olisi ollut innoissani ja vähän tärkeänäkin ensivisiitistäni Smolnaan. Koko Smolna on kuin yksi valtava leivos, varsinkin sininen sali, jonka muhkeiden potkupuvunsinisten rokokootuolien pehmusteisiin olisin varmaan iskenyt makeannälkäisenä hampaani, jos olisin juonut yhdenkin lasillisen viiniä enemmän.


Sinisestä salista löytyy myös eräs karamelli maalaukseksi. Anna Kortelainen harmittelee kirjassaan "Virginie! - Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina" sitä, että Edelfeltin "ujo ja vakavakatseinen" Lukeva pariisitar II on päätynyt olemaan "edustustilojen seinäkukkasena". Oli miten oli, suurmiestaitelijan mahdollisen nuoruuden rakkauden hempeän vaaleanpunainen leninki sointui erinomaisesti yhteen taulun alapuolella olevalle pöydälle katettujen pikkuruisten bébé-leivosten kanssa. Koska olin tilaisuudessa kutsuttuna vieraana, pidättäydyn pisteyttämästä leivoksia ja totean vain, että valtiollinen bébé oli hyvin klassinen tapaus: murotaikinapohja, sisällä voikreemiä ja hiukan mansikkahilloa, päällä vaaleanpunaista pomadaa ja muutama nonparelli. Sen verran voin paljastaa, että söin leivoksia kolme kappaletta, mikä ei ole vähän, mutta ei niin paljoakaan (ne olivat pieniä!). Satakuntalaisittain ollaan siis kategoriassa "syä ennenku selkääs ottaa", johon käytetystä äänenpainosta riippuen mahtuu sekä Hesen kana-ateria, että Chez Dominiquen lounas (illallinen on niin kallis, että mieluummin ottaa selkäänsä).


Kortelainen kirjoittaa maalauksessa lukevasta pariisitaresta, eli Virginiestä, että tämä "vastaa katsojan katseeseen. Hän on lähellä katsojaa, miltei käden ulottuvilla draperiakankaan, viherkasvin ja divaanin rajaamassa tilassa." Kulttuuriantropologi Bo Lönnqvist puolestaan kirjoittaa leivoksia ja luksusta käsittelevässä kirjassaa näin (oma suomennokseni englannista, kirja on ilmestynyt kai myös suomeksi ja ruotsiksi, mutta jostain syystä omistan siitä englanninkielisen käännöksen): "Leivoshaarukka - leivos ja kakku ovat ainoat leivonnaiset, joita ei syödä sormin - edustaa etäisyyttä, ruumiin ja taideteoksen välillä, korkean ja matalan välillä. Tämä miniatyyri, vaikkakin luonteeltaan monumentaalinen, tekee mässäilystä kultivoitunutta, aivan kuin suun ja herkun välillä olisi etäisyys, huolimatta läheisyydestä." Maalauksen Virginie vaikuttaa olevan lähellä, vaikka onkin tavoittamaton. Leivos synnyttää illuusion saavuttamattomuudesta, vaikka on yhden haarukaniskun päässä.

Koska leivosten syöminen kahvilusikalla on barbaarimaista ja inhottavaa, kävin pari päivää sitten ostamassa neljä leivoshaarukkaa. Saatan alkaa pitää yhtä käsilaukussa siltä varalta, että eksyn kahvilaan, joka tarjoilee leivoksia kuitenkaan varustamatta asiakkaita asianmukaisesti niiden käsittelyyn. Sellaisiakin on, hirvittävää, mutta totta. Pystyn lähes kuulemaan nakkilalaisen äitini kauhunkiljahduksen tässä kohtaa.

Satunnaisena loppukevennyksenä mainittakoon, että samaan aikaan kun olin Stockan kassalla maksamassa haarukoitani, viereisellä kassalla naishenkilö kysyi myyjältä, että "onks teillä sellaisia viinilaseja, joissa olis teksti 'wine'?" Ei kuulemma ollut. Harmi, sillä nyt rouvan ilmeisen uusavuton, mutta onneksi lukutaitoinen brittiystävä saattaa päätyä tarjoamaan viinilasissa vaikkapa ruskeaa kastiketta.

1 kommentti:

  1. Odotan historiikkia ja testausta Sarpin sammakko-leivoksesta! Ehtaa porilaista.

    VastaaPoista